Viime kesäkuisessa SEED lehdessä oli artikkeli Pharyngula blogin kirjoittajalta, jossa oli mielenkiintoinen näkökulma siitä, että ihminen ei ole geneettisen suunnittelun perikuva tai luomakunnan kruunu. Jos tarkastelemme ihmistä pintaa syvemmältä aina geenien kokoluokkaan saakka (~ miljoonasosa millimetristä) tilanne ei enää näytä niin siistiltä kuin päälle päin luulisi. Ihmisen DNA paljastuu melkoiseksi sekasotkuksi aikojen saatossa kerättyjä geenejä ja geeninpätkiä, jotka ovat myöhemmin jääneet tarpeettomaksi painolastiksi. Niillä on tosin voinut olla aikanaan tärkeäkin merkitys tai sitten ei. Luonnonvalinnan kautta kerääntyneet ominaisuudet ovat jättäneet meille jälkeensä sotkuisen genomin ja on vaikea väittää sitä erityisen elegantiksi tai älykkäästi suunnitelluksi. Edellinen lausahdus viittaa erityisesti vaihtoehtoteoria Älykkään suunnittelun väitteeseen, jonka mukaan

tietyt kaikkeuden ja elollisten olentojen ominaisuudet ovat parhaiten selitettävissä älyllisellä syyllä, ei ohjaamattomalla tapahtumasarjalla kuten luonnonvalinnalla.¹

Huolestuttavaa Älykkään suunnittelun kannalta on juuri se, että genomimme ovat suurimmaksi osaksi täyttä roskaa, mikä on ollut yksi selkeä havainto ihmisen perimän kartoittamisessa (Human Genome Project). Mielestäni ylläoleva väite ei kuulosta kovin järkevältä, jos älyllisesti kehittynein olento Maan päällä onkin kävelevä geeniroskapankki. DNA:sta vain noin viisi prosenttia on tarpeen täysin toimivan homo sapiensin rakentamisessa, kun vastoin loppua 95 prosenttia on tituleerattu roska-DNA:ksi tai ainakaan sen funktionaalisuudesta ei olla yhtä mieltä. Siitä huolimatta tiedämme mitä suurinosa tästä jätteestä itseasiassa on, eikä se ole meille ollenkaan hyödyllistä.

Ihmisen genomista noin 45 prosenttia koostuu kahden sekvenssin kopioista, jotka kulkevat lyhenteillä LINE (Long Interspersed Element) ja SINE (Short Interspersed Element). LINE on noin 6000 emäsparia pitkä geeni, joka koodaa käänteiskopioijaentsyymiä. Erikoinen seikka tässä on se, että kyseinen entsyymi tunnistaa sen oman RNA-sekvenssin ja näin ollen toistuvasti kopioi itseään uudelleen takaisin genomiin. Asian voi kuvitella eräänlaiseksi copy-paste-prosessiksi. Sitä vastoin SINE on vain muutaman sadan emäsparin mittainen sekvenssi, joka ei yksinkertaisesti tee mitään, koska se ei koodaa mitään funktionaalista proteiinia. SINEissä on kuitenkin sääteleviä elementtejä, jotka laukaisevat solukoneiston tekemään RNA:ta niistä. Näillä RNA-pätkillä on erittäin itsekäs ominaisuus: LINE:n käänteiskopioijaentsyymi tunnistaa SINE-RNA:n, joka suostuvaisesti kopioi tämän takaisin genomiin. Tästä herää ajatus, että se viisi prosenttia, joka tuottaa kaikki ihmiselle tarpeelliset toimenpiteet onkin tarkoitettu luomaan mahdollisimman tuottoisat olosuhteet LINEille ja SINEille. Tämä tuottoisa ympäristö nyt sattuu olemaan se kaikki mitä tarvitaan luomaan Maapallon älyllisesti kehittynein eläin. Siinä vasta olisi kyse satunnaisesta evoluutiosta. Ihmiset olisivatkin itsekkäiden DNA-jaksojen sivutuotteita.

Mikä olisi sitten geneettisesti puhtain selkärankainen, älykkäimmän suunnittelun paras kandidaatti? Tällöin meidän on käännyttävä erään pallokalalajin, Tagifugu rubribesin tai tuttavallisemmin vain fugun, puoleen. Kyseessä on yksi japanilaisen ruokakulttuurin huipentuma ja extreme-sushiruokailijoiden herkku, joka väärin laitettuna voi tappaa. Puolustusmekanismikseen fugussa symbioottisesti elävät bakteerit erittävät kalaan myrkyllistä detrotoksiinia, joka syötäessä voi aiheuttaa tukehtumiskuoleman. Fugun genomi on vain kahdeksasosa ihmisen genomin pituudesta, mutta fugugeenit käsittävät siitä kolmasosan (vrt. ihmisen 5%) ja itseään toistavat LINEt ja SINEt kattavat vain kuudesosan (vrt. ihmisen 45%). Jotta fugu on päässyt näinkin hyvään tilanteeseen on sille kehittynyt mekanismi, joka poistaa näitä kopiokoneita genomista hieman nopeammin kuin ne ehtivät kopioida itseään. Vuosien saatossa on fugusta kehittynyt geneettisesti siistein selkärankainen Maapallolla.

Jos joskus pääset maistamaan kyseistä gourmet-herkkua, niin nautintoa varmasti lisää tieto siitä, että sushi-ateriasi ei vain päällepäin näytä täydelliseltä vaan itseasiassa koko ruoka itsessään on geneettisesti täydellisintä Maan päällä.

¹ Intelligent Design 2007. Intelligent Design network.

Ilmaston, metsien ja merien tuhoutuminen on ollut jo pitkään puheena. Erityisen sysäyksen keskustelulle on antanut Al Gore, joka kirjoillaan, tapahtumillaan ja elokuvillaan on nostanut ongelman maailmankansan tietoisuuteen ja ymmärrykseen. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että teot ympäristön tuhoutumisen estämiseksi olisivat globaalilla tasolla lisääntyneen. Päinvastoin. Valtaisien tuotantokoneistojen kyltymättömät kidat vaativat yhä enemmän ravintoa; luonnonvaroja, energiaa. Ulos ne suoltavat saastuttavia päästöjä sekä vaurastuvia ihmisiä, jotka haluavat omalta osaltaan päästä käsiksi kulutuskakkuun. Ne, joiden kulutuskakku on jo kasvanut suureksi siirtyvät yhä enemmän luksukseen, kerskakulutuksen pariin. Joukossa on aina ilahduttavia poikkeuksia.

Ilmaston muutokset ovat vain yhdenlainen ympäristötuho, joka on käynnissä. Samaan aikaan on tärveltynyt myös taloudellinen ilmasto, henkinen ilmasto ja yhteiskunnallinen ilmasto. Taloudellisen ilmaston turmion kaikki voivat lukea lehdistä, on turha toistaa tässä viimeaikaisia tapahtuma, kysyn vain, miksi tilanteeseen havahdutaan vasta nyt, kun merkit ovat olleet ilmassa jo toista vuotta? Henkinen ilmasto on muuttumassa, muuttunut, “kaikki mulle heti ja kaikki hyvin kunhan musta tuntuu hyvältä” ilmastoksi. Kristillinen etiikka on kadonnut, sillä synnintunto tuntuu pahalta. Mieluummin lueskellaan salaisuutta, joka sanoo, että “universumi on sun kataloogi, ajatukset muuttuvat tavaraksi ja tämän tiesi jo beethooven mutta ei halunnut kertoa sulle”. Yhteiskunnallisen ilmaston rappeutuneisuus näkyy demokratian rapistumisena.  Olisiko ollut Suomen Gallupin tekemä Suomea ja Ruotsia vertaileva tutkimus, jossa ruotsalaisista 80% piti demokratiaa ja sen vaalimista tärkeänä kun taas suomalaisista yli 50% ei demokratia voisi vähempää kiinnostaa? Onko demokratia vaihtunut koulu- ja työpaikkakiusaamiseksi, jossa röyhkein käyttää suurinta valtaa?

Eräässä puheessaan Al Gore kysyy: “Miksi kukaan ei kysy, että miksi?” Minäkin kysyn, miksi kukaan ei kysy, että miksi näin tapahtuu?

Elokuvassa Idiocracy - Idioluutio, kaksi ihmistä jäädytetään koetta varten. Heidät unohdetaan sulattaa ja he heräävät henkiin 500 vuoden päästä. Idioluutio, on tehnyt ihmisistä taukkeja. Ajattelutaidot ovat kadonneet (paitsi kun rahaa on saatavilla, silloin he sanovat: “I love money”), presidenttinä on showpainija ja ihmiset juovat juomaa, jossa on elektrolyyttejä. Kun heiltä kysytään miksi he juovat juomaa, niin he sanovat, että koska siinä on elektrolyyttejä. Kukaan ei kuitenkaan ihmettele miksi elektrolyyttinesteellä kastellussa pellossa ei mikään kasva. Valtavia roskakasoja on jokapuolella ja telkkareista on tullut suuria kodin viihdekeskuksia, joita tuijotetaan imbesillin näköisinä.

Idioluutio tarjoaa vision siitä mihin markkinavoimien riistokapitalistinen evoluutio on meitä johdattamassa. Maailmaan, josta merkityksellisyys on kadonnut. Eihän se niin ole, sanot! Ehkä ei, mutta mieti vielä ja katso ympärillesi. Kysy miksi.

Minäkin olen kysynyt “miksi” ja vastannut siihen. Jos minun vastaukseni kiinnostaa, niin pysyttele kanavalla. Seuraavassa kirjoituksessani kerron - miksi.

Tähän kuuluisi hymiö, jolla lievennetään sanomisia. En kuitenkaan laita hymiötä vaikka kohtelen aihetta jatkojännäreiden tyyliin. Asialle on annettava tilaa ja aikaa ja sitä ei saa millään tavoin vähätellä.

Ihmisen evoluutio on tullut tiensä päähän, sanoo arvostettu geneetikko Steve Jones brittilehtien mukaan.

- “Ihmisen evoluutio on ohi”, Uusi Suomi uutiset 7.10.2008

*”Mitä Suomi puhuu?” ehdottaa jotain informaationtuottamispalkintoa tämän johdosta. Keskustelupalstojen empiirinen aineisto tukee Steve Jonesin havaintoja.

“Kuulkka poja! Mää ole vissi ahvena ku mul on köyry harttia. Tulkka onkel, poja…Et kirukse…Mää en ol mittä muut lukenu ku joskus Turu Sanomi seejälkken ku mää vaivasest kansakoulust pääsi, mut seeverra mää ain tierä ette mää tommotti usko. Mää ole ahvena! Mää ole hiilest tehty ahvena…Mää ihmettelen kauhiast.”

Hietanen Tuntemattomassa sotilaassa

Mutta Lahtinen oli oikeassa. Nyt se on huomattu Ruotsissakin.

Antaa videon puhua puolestaan.

Kannattaa katsoa myös muita hienoja ja kauniita videoita rysa5 youtube-profiilista.

Maggie: “Taas alkoi kasvisruokailu.”

Älä kuitenkaan liikaa innostu. Nykyihminen on vallassa juuri lihansyönnin ansiosta. Kasvissyöjien aivot kehittyivät hitaammin ja niinpä he hävisivät evoluutiokilpailussa.

- nimimerkki Eldo, “Lihattomanako ilmasto paranee”, Iltasanomat Keskustelu, 8.9.2008

…et ole eläin. Oletko kuitenkin lähestulkoon melkein? Tutkitaanpa sinut nyt kerralla perusteellisesti, geenejä myöten.

Yleensä kun elävä olio maapallolla vastaan tupsahtaa, on helppo määrittää onko se eläin. Siis yleensä. (Jätetään suosiolla toiseen kertaan kysymys miten määrittää “elävä olio”.)

Eläin on eliö, joka ei ole kasvi eikä sieni. Eikä bakteeri (tai arkki). Eläimet osaavat usein liikkua, mutta eivät osaa valmistaa ruokaa suoraan auringonvalosta. Eläinten ominaisuuksia voisi yrittää luetella pitkästi, mutta se olisi tylsää ja aina törmäisi kuitenkin poikkeuksiin ja poikkeuksen poikkeuksiin.

Helpompaa on sopia joku selvä eläin ja määrittää kaikki sen riittävän läheiset sukulaiset myös eläimiksi. Kun kerta kaikki elämä tällä pallolla keskenään jotain sukua on.

Rotta esimerkiksi on eläin ja sen sukulainen hiiri selvästi myös. Jos hiiri evoluutiossaan jostain syystä juurtuisi paikoilleen ja alkaisi yhteyttää (hiirenkorvilla), se olisi silti järkevää määrittää eläimeksi. Lähempänä se silti perimmiltään ja perimältään olisi rottaa kuin koivua.

Jotkut yksisoluiset eliöt osaavat yhteyttää ja mennä viipottavat eteenpäin kuin pienet eläimet. Ovatko ne lähempänä eläimiä vai kasveja? Pitää tutkia geenejä!

Eläimen määrittäminen on helppoa silloin, kun se on monisoluinen (kuinka moni-)? Joskus on vaikea tietää onko jokin elävä möykky monisoluinen yksilö vai kokoelma yksisoluisia. Sienieläimen voi pistää siivilästä läpi ja kasvattaa jokaisesta solusta uuden sienieläimen. (Jätetään suosiolla toiseen kertaan kysymys miten määrittää “yksilö”.)

Ongelmaeliöitä eläimen määrittäjälle ovat yksisoluiset. Yksisoluisia (eukaryootteja) on eläimiä, kasveja, sieniä ja - jotain siltä väliltä. Kaikista yksisoluisista ei ole oikein kukaan koskaan tiennyt mitä ne ovat. Ihmisillä on usein kummallinen käsitys, että jos joku on pieni, se ei ole tärkeä.

Yksisoluisissa eläimellisyyden tai eläimyyden määrittely on veteen piirretty viiva. Mikä niistä on lähinnä meitä “kunnon eläimiä”, monisoluisia? Perinteisiä ehdokkaita ovat Choanoflagellata-luokan siimaeliöt. Haastajia melkein eläimeksi aina välillä nousee, kuten Ministeria vibrans, Southamptonin läheltä kymmenisen vuotta sitten löydetty pieni ötökkä, jonka elämästä ei paljon tiedetä.

Tutkijat päättivät selvittää, mikä Ministeria oikein on. Siitä selvitettiin satunnaisesti muutaman tuhannen geenin toimivan osan ratkaiseva järjestys. Valikoitua geenijoukkoa verrattiin sitten aiemmin selvitettyihin eläinten, sienien ja kiintoisien yksisoluisten geeneihin.

Tulokseksi saatiin, että lähinnä eläimiä (edustajat ihminen, merituppi, banaanikärpänen ja sienieläin), kaikista maapallon muista eliöistä ovat… parhaan tämän hetkisen tietämyksen mukaan… en kerrokaan…

(C) luotiset.wordpress.com - Kolkkala, M.

Lähde: Shalchian-Tabrizi, K., Minge, M.A., Espelund, M., Orr, R., Ruden, T., Jakobsen, K. S. ja Cavalier-Smith, T. 2008: Multigene phylogeny of Choanozoa and the origin of animals. PLoS One 3: e2098.

Laitan teknisempää arvostelua Shalchian-Tabrizin ym. artikkelista kommentteihin (ja ehkä se vastauksenkin, jos joku haluaa)…

Otsikko on lainattu Hesarin (22.7.) tiedesivujen pikku-uutisesta. Uutisessa kerrotaan Chicagon yliopiston evoluutiobiologin Matt Friedmanin fossiililöydöstä. Friedman löysi kaksi erilajista fossiilia, joilla toinen silmä oli siirtynyt selkeästi kohti kalan keskilinjaa vähän nykykampeloiden tapaan.

Hesarin otsikko on tietysti tarkoituksellinen heitto evoluutioteoriaa vastaan pyristeleviä kreationisteja kohti. Nämä ovat väittäneet ettei kampela ole voinut kehittyä evoluution kautta, koska kalalle ei olisi mitään hyötyä siitä että toinen silmä on vain hieman siirtynyt. Samaa he ovat esittäneet silmien ja siipien kehityksestä.

Jos kreationistit ovat pitäneet kampelaa todisteena siitä, että “Jumalalla oli sormensa pelissä”, kuten Hesari muotoilee, on tämäkin todistehippu niin monen muun tavoin murentunut.

Friedmanin artikkeli (tästä tiivistelmään) julkaistiin Nature-lehdessä. Aiheesta keskustellaan myös Panda’s Thumb -sivuston jutussa.

Eräs uskontojen yleisesti tunnettu piirre on niiden huomattavan autoritäärinen valtarakenne. Toisin sanoen, jumalallisen auktoriteetin edessä, pienen ihmisen on turha kitistä, mutista tai muutenkaan pyöritellä päätään. Korkeintaan määrällisesti hyvin pienellä papistolla on oikeus tulkita sanaa missään suuremmassa mittakaavassa. Se mikä on totta, on totta. Piste.

Yleisestä tympeydestään huolimatta, tällä auktoriteettiuskolla on yksi mielenkiintoinen, mainitsemisen arvoinen seuraus (ilmiselvän luupäistymisen ohella siis), joka ilmenee tavassa, jolla uskovaiset argumentoivat vastustajiaan vastaan. Toisin kuin normaalissa tieteellisessä debaitissa, jossa hyökätään teorian/hypoteesin katsottuja ongelmakohtia vastaan, hyökkäävät uskovaiset ongelmiksi kokemiaan auktoriteetteja vastaan. Ilmeisesti uskovaiset heijastavat oman autoritaarisen hierarkiansa myös tieteeseen, jonka seurauksena ei ymmärretä, että tieteellinen teoria pohjautuu näyttöön, eikä auktoriteetteihin sinänsä. Itse havahduin asiaan avatessani vuosia sitten oven naapurikorttelin iloisille Jehovan todistajille, jotka eivät mitenkään suostuneet ymmärtämään, ettei Darwinin mustamaalaus ja alkuperäisen luonnonvalintateorian puutteet todista mitään evoluutioteoriasta nykyisellään. Teorian riippumattomuus, keräytyneen lisänäytön valossa, sen alkuperäisestä auktoriteetistä, oli yksinkertaisen ylitsepääsemätön käsite heidän tavalleen jäsentää maailmaa.

Kaikkein makaaberein käytäntö lienee silti tapa, jolla uskovaiset yrittävät “omia” kuolleita tieteen auktoriteetteja. Väitetään siis, että kuollut henkilö olisi oikeastaan ollutkin uskovainen tai katunut/kääntynyt kuolinvuoteellaan. Tunnetuimmat tapaukset lienevät Albert Einstein ja Charles Darwin, joiden kohdalla uskovaiset vieläkin tuntuvat ajattelevan mitä haluavat. Normaalin ihmisen on tällaista obsessiivista auktoriteettifetismiä vaikea ymmärtää. Onko tarkoituksena hakea uskottavuutta omalle uskonnolle kunnioituttejen persoonien kautta, vai yksinkertaisesti yrittää kiistää uskonnolle vähemmän suopeiden lausuntojen/teorioiden pätevyys, aivan kuin auktoriteetti itsekin pyytäisi niitä anteeksi? Mene ja tiedä. Asia on kuitenkin sen luokan ongelma, että esimerkiksi Richard Dawkins on ilmoittanut, että hänen kuolinvuoteensa vieressä tulee seisomaan videokamera.

Uuden uljaan naistutkimukset teoriat on vihdoin saatu käyttöön ihan ruohonjuuritasollakin. Meidän kaikkien suosikkikukkahattutätijärjestön, Mannerheimin lastensuojeluliiton, puheenjohtaja, suosittelee nimittäin, että pojillekin täytyisi ostaa leikkikaluiksi nukkeja sukupuolistereotypioiden murtamiseksi. Sukupuolihan on tunnetusti vain sosiaalinen konstruktio ja sukupuoliroolit pahan patriarkaattin ylläpitämiä, opittuja, käyttäytymismalleja. Kansa hurraa. Vihdoinkin naistutkimus, tuo edistyksen airut, on saatu käyttöön meidän kaikkien hyvinvoinnin lisäämiseksi. Mikään ei voi mennä pieleen!

Ja kuinkas sitten kävikään. Hieno teoria ei toiminnut ja nuket eivät kelvanneet. Liekö paholaisella näppinsä pelissä? Mysteeriä syventää entisestään se, että kun lelut levitetään lattialle, apinoiden jälkikasvu tekee valintansa aivan samalla tavalla kuin ihmislapsetkin. Asiaa ei voi selittää mikään muu kuin se, että paha patriarkaatti jyrää myös apinayhteisössä! Biologialla ja vuosimiljoonien kehityshistoriallahan ei tunnetusti ole mitään tekemistä sukupuoliroolien kanssa.

Uutisesta huolestuneena haluankin, ja oikeastaan jopa vaadin, että naistutkijat ottavat tehtäväkseen välittömästi korjata tämän apinanaaraiden häpeällisen alistustilan, ja murtavat patriarkaattin kovan ytimen myös apinayhteisössä. Vain heidän asiantuntemuksesta sukupuolittumisesta voi nämä apinarukat pelastaa! Hyvä alku tälle projektille olisi esimerkiksi siirtää koko Tampereen naistutkimuksen laitos keskelle Kongoa. Sieltä käsin naistutkimuksen ilosanoma pääsisi leviämään apinayhteisöihin läpi Afrikan, kuin hyppykuppa ikään. Myöhemmässä vaiheessa projektia voitaisiin laajentaa siirtämällä lisää laitoksia ympäri pimeintä Afrikkaa kamppanjan tehostamiseksi. Me täällä Suomessa yrittäisimme sillä välin sinnitellä parhaamme mukaan ilman naistutkijoiden viisautta. Uskon kuitenkin, että suomalaiset ovat valmiita tämän uhrauksen apinarukkien pelastamiseksi tekemään. Vai mitä?

Jeesus sanoi kerran: Katsokaa viikunapuuta ja kaikkia puita. Kun ne jo puhkeavat lehteen, niin siitä te näette ja itsestänne ymmärrätte, että kesä on jo lähellä (Luuk. 21:29-30). Tämä sanankohta on mielenkiintoinen, mutta vaikeasti selitettävä. Kun Jeesus sanoi kesän olevan lähellä, ei se Israelissa merkitse samaa kuin täällä Suomessa, missä kaikki muuttuu vihreäsi ja vihannaksi. Israelissa kaikki kesällä kulottuu ja kuivuu. Jo Vanhan Testamentin aikaan varsinkin loppukesä oli vesiongelmien aikaa. Sadevetten keruualtaat alkoivat ehtyä ja seisova vesi kävi yhä pahemman makuiseksi.

Jeesus puhui tämän liittyen hänen omaan toiseen tulemukseensa: kun näette tämän tapahtuvan, tietäkää, että Jumalan valtakunta on lähellä (Luuk. 21:31). Uskon Herran halunneen sanoa, että ennen Herran toista tulemusta olosuhteet, joissa teemme Jumalan valtakunnan työtä, käyvät yhä vaikeammiksi. Tulemme elämään helteen ja yleisen kuivuuden vaivaamassa ajassa. Raamatullisina aikoina Israelissa oli tärkeää löytää lähteitä, jotta kesän yli selvittiin. Jos haluamme jaksaa Herran työssä, on meidänkin löydettävä lähteitä. Jeesus sanoi antavansa meille elävää vettä, joka meissä tulee sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.

Meidän ei tulisi olla sokeita niille muutoksille, joita tapahtuu mielipideilmastossa meidänkin maassamme. Esimerkiksi Lahden seudulla käydään sanomalehden mielipidepalstoilla ankaraa vääntöä ”kristillisen koulun turmiollisuudesta”, koska kristityt suhtautuvat torjuvasti kehitysoppiin. Evoluution kannattajia ei näy häiritsevän se, että vaikka olisi tapahtunutkin ns. alkuräjähdys, niin tyhjä ei voi räjähtää. Mistä se räjähdysaine sitten tuli, jos ei ole Jumalaa? Maailmankaikkeuden olemassaolon edelleenkin selittää parhaiten se käsitys, että Jumala on kaiken luonut ja että Jumala itse on iankaikkinen. Samoin on hyökätty ankarasti NMKY:n avioliittoneuvontaa vastaan, koska puhutaan miehen johtavasta roolista perheessä. Kaikki kristillisen opetuksen arvot ovat yhä vahvemmassa vastatuulessa. Meillä uskovina on vain kaksi vaihtoehtoa. On joko mukauduttava tai kestettävä tämän ajan helle. Raamattu sanoo: Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan (Room. 12:2). Edelleen Sana sanoo: älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette…ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa (1 Piet. 4:12).

Jeesuksen ja apostolien opetuksissa ei edelleenkään ole mitään hävettävää. Mitään parempaa ei ole koskaan esitetty. Siksi tänäkin kesänä pitäkäämme rohkeasti esillä evankeliumia. Sen kautta monen elämä jo tässä ajassa muuttuu paremmaksi. Ennen kaikkea sen kautta meillä on iankaikkisen elämän osallisuus, johon meillä on etuoikeus kutsua muitakin ihmisiä.

Pauli Rahkonen

“There is no reason why a man should not inherit a tendency to develop a long penis from his mother.” (Richard Dawkins, The Selfish Gene)

(Perjantain kunniaksi kirjoittaja kirjoittaa laillisten nautintoaineiden vaikutuksen alaisena, juttujen tason ollessa sen mukainen, eli hieman keskimääräistä parempi! Ja kyllä, alun lainaus ei sinänsä, selvän tärkeytensä lisäksi, liity mitenkään mihinkään.)

Richard Dawkinsin ‘The Selfish Gene’, kirja joka välittömästi romahduttaisi mm. koko naistutkimuksen, jos sen sanoma saavuttaisi kansan syvien rivien kollektiivisen tietoisuuden, on hyvin tajuntaa laajentava lukukokemus jo vasta puoliväliin päässeenkin persektiivistä. Tällä kertaa referoin lyhykäisesti mitä Dawkins sanoo sukupuolittumisesta (Sori pojat, lisää pitkistä pippeleistä sitten joku toinen kerta), ja mitä implikaatioita tällä vuosimiljoonien sukupuolievoluutiolla on minkään kannalta.

(Kirjoittaja ei takaa, eikä oikeastaan edes usko, että seuraava, tarkoituksella pelkistetty, hölinä, tekee mitään oikeutta, tai välttämättä edes liittyy Dawkinsin ajatuksiin, ja kehoittaakin jokaista lukemaan kyseisen kirjan, jos asia ihan oikeasti kiinnostaa.)

Mutta aloittakaamme aivan alusta. Joskus, siis-ihan-perkuleen-kauan sitten, muhi jossain alkuliemen jälkimainingeissä pieniä alkueliötä muistuttavia öttömönkiäisiä, tai ötmöjä kuten niihin jatkossa referoin. Nämä ötmöt olivat sikäli mielenkiintoisia pikku pirulaisia, että ne eivät omanneet ollenkaan sukupuolta. Toisin sanoen, sukusoluja oli vain yhtä tyyppiä (tai yhtä kokoa jos aivan tarkkoja ollaan). Kun ötmöt sitten sinkoilivat sukusoluja toisiaan kohden, niin että kaksi näistä kohtasi, tapahtui heldelmöittyminen ja syntyi uusi ötmö. Molemmat solut siis toivat hedelmöittymistilanteeseen saman määrän ravintoa ja molempien hedelmöittymiseen osallistuneiden ötmöjen investointi jälkeläiseensä oli yhtä suuri.

Tämä kommunismin kaltainen siunattu tila kesti ikävä kyllä vain hetken. Koska voidaan ajatella, että jälkeläinen saa sitä paremman alun elämäänsä mitä enemmän ravintoa on tarjolla heti aluksi, suosi luonnonvalinta suurempia ja suurempia sukusoluja. Toisin sanoen, iso sukusolu, joka tarjosi enemmän ravintoa jälkeläiselle, takasi paremmat lähtökohdat uuteen elämään kuin pienempi sukusolu. Tähän liittyi kuitenkin pieni vamma. Samalla kun yhä useammat ötmöt investoivat suuret määrät energiaa isojen sukusolujen tuottamiseen, avasi tämä ilkeille ötmöille mahdollisuuden hyödyntää tilannetta. Näin ollen toiset ötmöt alkoivat tuottaa yhä pienempiä ja nopeampia sukusoluja. Pieniä sukusoluja pystyi tuottamaan paljon hyvinkin pienellä investoinnilla, mikä tarkoitti suurtaa määrää potentiaalisia hedelmöityksiä lyhyessä ajassa. Ravinto ei ollut ongelma, koska tarjolla oli suuria, tunnollisten ötmöjen vaivalla pusertamia sukusoluja, jotka tarjosivat tarpeellisen muonituksen. Jako naaraisiin (suuren investoinnin ötmöt) ja uroksiin (pienen investoinnin ötmöt) oli syntynyt.

Kun kahtiajako oli kehittynyt, oli molemmilla ryhmillä paine jalostaa oma strategiansa äärimmilleen. Toinen ryhmä pyrki kohti yhä pienempää investointia, joka mahdollisti käytännössä mielivaltaisen määrän hedelmöityksiä hyvin lyhyessä ajassa. Toinen ryhmä taas reagoi tilanteeseen kasvattamalla investointia jälkeläiseen yhä suuremmaksi. Lopputilanne oli jotakuinkin se, että suuremman investoinnin tekevien ötmöjen sukusolut olivat massiivisia, liikkumattomia munia. Tarvetta liikkumiseen ei ollut, koska pienen investoinnin ötmöt pyrkivät kuitenkin lisääntymään niin paljon kuin mahdollista ja kilpailivat isojen sukusolujen hedelmöityksestä, saavuttaen näin jonkin epämääräisen baarikulttuurin esiasteen.

(Muun muassa) nisäkkäillä asia on kehittynyt vielä pidemmälle. Koska kuivalla maalla sukusolujen päätön suihkiminen ympäriinsä ei ole kovin kannattavaa, tapahtuu hedelmöitys naaraan sukuelimien Mombasamaisessa atmösfäärissä. Lisäksi suojellakseen jälkeläistä, kantaa naaras jälkikasvua jonkun tietyn ajanjakson. Tämä sitouttaa naaraan jälkeläiseen entistä voimakkaammin ja lisää naaraan investointia. Koska lisääntyminen on naaralle erittäin suuri investointi (siinä missä se urokselle on pari nylkytystä), suosii luonnonvalinta naaraita, jotka valitsevat kumppaninsa tarkoin. Valintaperusteina on toivomus hyvistä geeneistä ja/tai sitoutumisesta jälkeläiseen (investoinnin jakaminen). Uroksen intresseissä puolestaan on pyrkiä lisääntymään keskimääräistä useamman kumppanin kanssa ja toisaalta investoida jälkeläisiinsä keskimääräistä vähemmän.

Flashbackit keskipaskoihin baarireissuihin alkavat tässä vaiheessa olla vääjäämättömiä, joten siirrytään suoraan ihmisiin. Koska naisen intresseissä on valikoida kumppaninsa tarkoin, saa paikalliseen räkälään eksynyt, hieman nörtähtävä Pena 19v osakseen lähinnä nyrpistyksiä ja satunnaista vittuilua. Muillakaan miehillä ei ole erityisen helppoa. Miehillä onkin kehittynyt pari strategiaa tilanteen ratkaisemiseksi. Ensimmäinen ja työläämpi on oikeasti hankkia statusta ja näin vakuuttaa nainen potentiaalisten jälkeläisten hyvistä mahdollisuuksista saavuttaa myöskin korkea status. Ehkä Penan kannattaa siis kouluttautua ATK-asiantuntijaksi, jolloin naiset suorastaan lankeavat hänelle. Mutta koska tie ATK-asiantuntijaksi on pitkä ja kivinen, ja ainoastaan kaikkein välkyimmät meistä kykenevät moiseen urotekoon, on tämän rinnalle kehittynyt myös toinen strategia, huijaus. Lyhyesti ja ytimekkäästi, jos et omaa statusta, ja olet joko liian tyhmä tai laiska sitä hankkimaan, miksi et yrittäisi huijata omaavasi sitä. Strategiaa voitaneen kutsua paremman termin puutteessa Pelimies-strategiaksi. Ideana on siis vakuuttaa nainen miehen ylivertaisesta statuksesta ja halusta sitoutumiseen. Strategian puutteena on tietysti se, ettei pelimies omaa oikeasti statusta, eikä sitoutumishalua, mikä ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi. Pelimiehen kannalta tällä ei sinänsä ole väliä kunhan se ei tapahdu ennen seuraavaa aamua.

Päätän tilitykseni näihin aatoksiin ja toivotan kaikille ATK-asiantuntijoille ja pelimiehille hyvää ja antoisaa perjantai-iltaa. Kun sitä sitten jossain vaiheessa iltaa miettitte, että miksi sitä taas piti lähteä, niin ainakin tiedätte vastauksen.

Olen hyppinyt vaa’alla enemmän kuin on tarpeen ja nyt näyttää siltä että painoindeksi alkaa lähestyä normaalia eli 25:ttä eli vähän päälle 75 kiloa. Oli sen verran mielenkiintoista muu elämä että viime viikolle kertyi päiviä jolloin söin vain kolme kertaa päivässä. Tuo taktiikka alkoi rakoilla sunnuntaina: kävin ostamassa sitten lähikaupasta karjalanpiirakoita ja hedelmät oli kaikki syötynä joten kaipa tässä on aiheellista vaihtaa strategiaa: liikutaan sitten tällä viikkoa enemmän.

Taekwondossa tuli käytyä viime viikolla vain maanataina, ja ajattelin korjata tilanteen tällä viikkoa ja alkaa taas tavoitella “4+ kertaa viikossa”-tavoitetta. Lisäksi suunnittelin vyökokeeseen menoa seuraavan kerran kun se on mutta nyt alkoi tehdä mieli osallistua liikesarjakilpailuun ensi kuun lopulla. No, vielä on aikaa pohdiskella. Toisensa poissulkeviahan nuo ovat, kun vihreävöisen pitäisi kisassa enemmän osata, jos siis vyön saisi. Toisaalta, en tunne itteäni kovin valmiiksi tuohon vyökokeeseenkaan…

Pitäisi siis treenata enemmän. Toisaalta, niin pitäisi harrastaa montaa muutakin. Nettiohjelmoinnin maailmaan ajattelin syventyä ja opintoja on muutenkin. Jotain sentään on tullut luettua, nimittäin parin skeptikon ja evoluutioteorian puolustajien artikkelia elokuvasta expelled. Kyllä on alhaista tuo “älykäs suunnittelija”-väki. No, itsensäpähän nolaavat.

Aloitin toisenkin blogin kun satuin ostamaan tietokoneen hulluilta päiviltä. Siitä myöhemmin.

Vastasyntyneestä vauvasta on tapana etsiä isän ja äidin piirteitä. Yleensä molempia on helppo löytää, sillä meissä toimii hyvin tasapuolinen yhdistelmä isän ja äidin geenejä. Pienellä Wasmannia auropunctata -tulimuurahaisella pojat ovat taatusti isänsä ja tyttäret äitinsä näköisiä, sillä jälkeläiset ovat samaa sukupuolta olevan vanhempansa klooneja.

Muurahaisen ainutlaatuisesta lisääntymisjärjestelmästä raportoivat Brysselin yliopiston Denis Fournier ja Arnaud Estoup kollegoineen Nature-lehdessä. Päätelmät perustuvat geneettisten erojen vertailuun.

Yleensä muurahaispesissä lisäännytään kahta tietä: hedelmöitymättömistä munasoluista tulee koiraita ja hedelmöityneistä naaraita, joista sitten kasvatetaan joko kuningattaria tai työläisiä. Wasmannia auropunctata -kuningatar ei kuitenkaan päästä koiraan geenejä tuleviin kuningattariin. Kaikki pikkuprinsessat ovat geneettisesti äitinsä kopioita. Työläisten tekoon koiraan sukusolut sen sijaan kelpaavat.

Näyttää siltä, että kuningatar kuorii kermat päältä suvuttomasta ja suvullisesta lisääntymisestä. Kloonaamalla se saa suurimman mahdollisen määrän omia geenejään kuningatarjälkeläisiin ja koiraan geenien avulla geneettisen muuntelun edut työläisiin, joiden varassa pesän yleinen hyvinvointi on.

Koiraan kannalta tilanne olisi tällaisenaan kehno. Sen jälkeläiset olisivat aina työläisiä, ja geenien eteneminen jämähtäisi yhteen sukupolveen. Työläiset ovat näet steriilejä. Niiden kautta ei lapsenlapsia synny.

Wasmannia auropunctata -koiraat ovat kehittäneet vastaiskun. Jollakin tavalla niiden sukusolut pystyvät tuhoamaan kuningattaren osuuden hedelmöittyneen munasolun perimästä. Jäljelle jää vain koiraan kromosomisto, joten syntyvä jälkeläinen on normaali koiras ja isänsä klooni.

Jos Wasmannia auropunctata -muurahaiset käyttävät kloonausta jatkuvasti, päädytään merkillisiin seurauksiin. Joudutaan jopa pohtimaan, ovatko koiraat ja naaraat eri lajeja. Jos geenit eivät yhdisty kuin tilapäisesti työläisissä, koiraiden ja naaraiden perimät pysyvät omina linjoinaan.

Toistaiseksi näillä erikoisilla muurahaisilla pyyhkii turhankin hyvin. Ne ovat levittäytyneet ihmisen mukana ympäri maailmaa ja uhkaavat jo monin paikoin alkuperäistä luontoa.

Lähde: Fournier, D., Estoup, A., Orivel, J., Foucaud, J., Jourdan, H., Le Breton, J. ja Keller, L. 2005: Clonal reproduction by males and females in the little fire ant. Nature 435: 1230-1234.

Tämä uutinen julkaistu aiemmin: Kolkkala, M. 2005. Muurahainen kloonaa jälkeläisensä. Tiede 6: 8.

KARI-PEKKA VIRVELÄINEN

Jumalan osallistumista evoluutiokeskusteluun on odotettu lähes 150 vuotta.

PORI. Viime aikoina myös Suomessa paljon viestimien huomiota saanut evoluutioteorian paikkaansapitävyyttä käsittelevä keskustelu sai viime torstaina lisäväriä, kun luonnollista valintaa kiistämättömänä tieteellisenä faktana pitävä osapuoli sai joukkoonsa näkyvän ja kauan odotetun vahvistuksen; Jumalan. Jumalan (4,5 mrd.) kantaa vahvoja tunteita herättävään “ihmiskunnan suurimpaan” kysymykseen on odotettu ja arvailtu jo 1800-luvulta lähtien.

“Katsoin, että nyt tai ei milloinkaan. Aluksi koko teorian kyseenalaistaminen lähinnä huvitti, mutta kun mielisairaat ja maailmankuvansa yliluonnollisen ja täysin epätieteelliseen teorian varaan laskevat hihhulit alkoivat saada merkittäviä määriä palstatilaa jopa kansainvälisesti arvostetuissa viestimissä, niin jotain oli tehtävä. Kantani lajien kehitykseen sekä maailmankaikkeuden syntyyn on ollut aina sama. Toivottavasti tästä nyt on jotain apua rationaalisuutta kannattavalle väestölle ja koko idioottimainen väittely voi loppua. Lukekaa Darwinia.”, Jumala totesi torstaina julkistetussa lausunnossaan.

Vastakkaisen ns. kreationistisen ja “älykkääksi suunnitteluksi” nimetyn teorian mukaan maailma luotiin kuudessa päivässä vain 6000 vuotta sitten. Näkökannan mukaan ihminen on sellaisenaan juuri Jumalan luoma eikä laji ole kehittynyt nykymuotoonsa miljoonien vuosien kuluessa niin sanotun luonnollisen valinnan määräämänä, kuten tiedemaailman ylivoimainen enemmistö on jo kauan totena pitänyt. Kreationistit julkistivatkin asiaa koskevan tiedotteen heti Jumalan julkilausuman jälkeen.

“Jumala on selvästi valinnut puolensa kansakuntaa ja koko ihmiskuntaa jakavasta kriisistä. On valitettavaa, ettei keskustelua voida käydä sivistyneellä tasolla toisen puolen sulkiessa korvat kaikelta heidän näkemyksensä kriittiseen valoon asettavilta puheenvuoroilta, vaan sen katsotaan yhden tahon puheenvuoron jälkeen olevan käyty ja kuopattu. Itse Jumala on asiasta velkaa monta selitystä ihmiskunnalle koskien erityisesti Herran aiempia, nykyisen kannan kanssa täydellisessä ristiriidassa olevia mielipiteitä”, haastoi Suomen Kreationismiyhdistys SKY:n tiedotteessa tiedotuspäällikkö Jouko Mannerlaatta.

Jumala ei halunnut kommentoida SKY:n väitteitä vielä viikonloppuna.

Uutisen voidaan odottaa herättävän kiivasta keskustelua lähitulevaisuudessa. Mannerlaatta ilmoittikin yhdistyksen käynnistävän valtakunnallisen tv-kampanjan mahdollisimman pian. Resiinan käsiinsä saamassa videopätkässä sohvalla istuva masentunut ja selvästi alkoholisoitunut Jumala oksentaa Raamatun päälle ja suutelee samalla nuorta, lihaksikasta miestä. “Ainoastaan hän oli paikalla 6000 vuotta sitten, ihmiskunnan aamun sarastaessa. Mikä sai Luojan mielen muuttumaan? Jumala vai.. humala?”, arviolta ensi viikolla valtakunnallisilla televisiokanavilla käynnistyvä mainos arvuuttelee.

Resiina seuraa keskustelun kehittymistä.

Kirjoitan musiikin evoluutiosta hieman enemmän tuonnempana. Aihe on keskeinen siksi, että se edellyttää varsin perinpohjaista analyysiä siitä, mitä musiikki on ja mitä funktiota sillä on. Jos näkee musiikin vain viihteenä niinkuin Steven Pinker, ei luonnollisesti silloin näe, että musiikilla olisi minkäänlaista sijaa kognitiivisten kykyjen evoluution kannalta. Geoffrey Miller taas näkee musiikilla roolin seksuaalisessa valinnassa, mikä taas kertoo siitä, että hänkin on henkisesti kiinni ajatuksessa musiikin esittämisestä. Musiikin avut ryhmäkoheesionluomisessa ja ylläpitämisessä sekä tunteiden välittämisessä tunnetaan, mutta musiikin asema sosiaalisen kognition kehityksessä on vasta hahmottumassa. Tähän teemaan palataan vielä kurssin loppupuolella sosiaalista kognitiota käsittelevällä luennolla sekä seminaarissa.

Lisää juttua myöhemmin, tässä luennon diat.

Jonathan Turnerin neljän perustunteen lisäksi psykologi Robert Plutchik katsoi inhon, yllättyneisyyden, innostuksen ja hyväksynnän kuuluvan perustunteisiin. Plutchikin ”tunneympyrä” esittääkin varsin mielenkiintoisen teorian, joka vertautuu väriympyrään. Kahdeksan perustunnetta siis asettuvat ”ympyrälle” siten, että vastakohdat ovat vastakkaisilla puolilla. Ne sekoittuvat ja yhdistyvät monilla eri tavoilla, jolloin niistä voidaan johtaa lopulta kaikki tunteet. Mitä kauempana ympyrällä yhdistettävät tunteet ovat, sitä monimutkaisempi on muodostuva uusi tunne. Lisäksi kesto ja intensiteetti vaihtelee. En osaa sanoa, kuinka hyvin perusteltuja Plutchikin ympyrän asettelut ja yhdistelmät ovat. Ensivaikutelma on kuitenkin se, että tämä en ennen kaikkea vain briljantti teoria. Aivoissa tuskin on mitään tunteita ohjailevaa kääntyilevää ratasta, ja metaforankin tasolla perusteluita tällaiseen malliin on hankala nähdä. Toisaalta, turha tuomita lukematta.

Kuten sanottua, biologian ja kulttuurin vastakkainasettelu tulee väistämättä esille tunteista puhuttaessa. Miten paljon tahansa tämä jaottelu onkin ollut ominaista sosiologialle (jonka oli historiansa alkuaikoina osoitettava oma tarpeellisuutensa, vrt. Durkheimin metodisääntö: selitä sosiaalista sosiaalisella), voidaan tämän vastakkainasettelun hyödyllisyys kyseenalaistaa. Sinänsä ongelma on paljon vanhempi kuin sosiologia tieteenä. Olihan jo Platonilla selkeästi dualistinen maailmankuva, ja edelleen tätä näkemystä vahvisti Descartes. Sortumatta sen suurempaan reduktionismiin suuntaan tai toiseen on mahdollista nähdä ”luonto” ja ”kulttuuri” saman ilmiön eri puolina tai eri ominaisuuksina. Lähes jokaisessa ilmiössä on luonto-elementti ja kulttuuri-elementti.

Luennoitsija Aro esitti, että luonto antaa valmiudet kehittyä tietynlaiseksi, kulttuuri määrittelee sen, miten nämä valmiudet toteutuvat. Itse olen mieltänyt tämän suhteen jonkinlaisena puuna, joka kasvaa siemenestä (metaforista kun pidän). Siemen ja geenit edustavat luontoa, johon on koodattu eräänlainen platonilainen puun idea. Samoista geeneistä kasvaa kuitenkin erilaisia puita ympäristön vaikutuksesta riippuen, ja tämä ympäristön vaikutus vastaa kulttuuria. Tässä metaforassa tosin unohtuu ihmisen kolmas aspekti: psyykkinen. Puulla ei ehkä voi olettaa olevan tietoisuutta, joka sen kasvua ohjaisi, mutta ihmisestä tällainen oletus on hieman helpompi tehdä.

Tämän kaltaiseen luonto-kulttuuri -erottelun kuittaamiseen liittyy myös sellainen käytännön ajattelun ongelma, että tämän lyhyen ajatusketjun jälkeen on helppoa keskittyä ainoastaan omaan perehtyneisyyden ja kiinnostuksensa alueeseen. Näin siis sosiaalitieteilijä saattaa periaatteessa hyväksyä geneettiset realiteetit, mutta käytännössä kuitenkin unohtaa ne ja tehdä jopa biologisen tiedon kanssa ristiriitaista tiedettä. Sama on mahdollista toki myös toisin päin. Jollain tapaa siis molemmat aspektit (tai tarkemmin kaikki kolme) olisi syytä pitää mielessä jatkuvasti, vaikka sitten ehkä erikoistuisikin tutkimaan jonkun puolen erityiskysymyksiä.

Jos lähdemme siitä, että tunteet eivät ole pelkkiä kulttuurisia merkityksiä, on meidän siis pakko olettaa jonkinlainen universaali ihmisluonto, siis fysiologia ja anatomia. Tunteilla on oltava neurologinen perusta. Jos lisäksi hyväksymme evoluutioteorian yleiseksi maailmanselitykseksi, meidän on oletettava, että kyky emootioihin on evoluutioprosessissa muodostunut sopeutuma. Jonathan Turner esittää, että tunteiden evoluutiokehitys on yhteydessä lauman sosiaaliseen tiiviyteen. Tunteet liittyvät kiinteästi myös kommunikaation varhaisiin muotoihin, sillä tunteiden näyttäminen eleillä, ilmeillä ja äänillä sekä näiden viestien tulkitseminen on ollut lauman sosiaalisen toiminnan kannalta oleellisen tärkeää.

Myös apinoilla yleisemmin esiintyvä kyky nähdä itsensä objektina, erottaa itsensä ympäristöstä on mahdollistanut minuuden kehittymisen ja siten myös sosiaalisen kontrollin. On mielenkiintoista pohtia, missä vaiheessa kulttuuri on astunut mukaan kuvaan tai missä vaiheessa se on ottanut viettiä suuremman roolin sosiaalisissa tunteissa. Jos vaikka häpeän tunteen kokemisesta on ollut valintaetua tilanteissa, jossa on tehnyt laumalle jotain haitallista, niin missä vaiheessa on alkanut kehittyä opittuja normeja, joiden rikkominen aiheuttaa saman tunteen?

…neljännesapina?

Ei, vaan kaguaani!

Salamyhkäinen yöeläin Kaakkois-Aasian viidakosta on todennäköisesti kädellisten läheisin sukulainen todistaa uusi dna-tutkimus.

Kaguaaneja

Kun muumipeikko vapautti esi-isänsä uimahuoneen komerosta, se paljastui pieneksi, karvaiseksi, pitkähäntäiseksi ja isokuonoiseksi. Näyttikö meidän ammoinen esi-isämme kenties hiukan samalta kuin muumitarinassa? Vai osasiko esi-isämme melkein lentää?

Tällaisia on mukava pohtia nyt, kun tutkijoille alkavat selvitä meidän ja läheisimpien sukulaistemme dinosaurusten aikaan asti palautuvat sukulaisuussuhteet.

Vahvimmat ehdokkaat sukulaisiksimme ovat elintavoiltaan huonosti tunnettuja viidakon asukkeja: kaguaanit ja tupaijat.

Tupaijat muistuttavat ulkonäöltään muumitarinan esi-isää. Vain niiden kuono on kapea kuin päästäisellä. Pieniksi eläimiksi tupaijoilla on suuret aivot.

Kaguaanit puolestaan tuovat mieleen hyvinsyöneen liito-oravan. Liitämisessä kaguaanit ovat suurmestareita, vielä parempia kuin liito-oravat.

Kädellisten, kaguaanien ja tupaijoiden sukulaisuuden selvittämiseksi on mentävä ajassa taaksepäin liitukaudelle lähes 80 miljoonan vuoden päähän. Uusi sukututkimus perustuu ikivanhoihin kirjoituksiin, perinnöllisiin ohjeisiin, joita on kopioitu dna:n mukana sukupolvesta toiseen vuosimiljoonien ajan.

Liitukaudella kolme evolutiivasta linjaa lähti nopeaan tahtiin omille teilleen. Yksi linja ei erikoistunut oikein mihinkään ja johti nykyisiin tupaijoihin. Toinen linja erikoistui ilman valloitukseen ja siitä syntyivät kaguaanit. Kolmas linja johtikin sitten kädellisiin: puoliapinoihin, apinoihin ja ihmisiin.

Linjojen nopea ero toisistaan ja sen jälkeen kuluneet vuosimiljoonat tekivät sukututkimuksesta haastavaa salapoliisityötä. Dna:ta vertailemallakaan ei päästy oikein puusta pitkään ennen kuin suurella aineistolla ja osin uudenlaisilla menetelmillä.

Tutkijat seuloivat geenipankista ihmisen geenejä ja vertasivat niitä muiden lajien vastaaviin geeneihin etsien muutoksia, jotka pidentävät tai lyhentävät geenin ohjeiden mukaan valmistuvaa proteiinia.

Pidentymät ja lyhentymät saatiin havainnollisesti esiin, kun eri lajien proteiinien rakennuspalikoiden aminohappojen järjestystä verrataan rinta rinnan. Yhteiset pidentymät tai lyhentymät kertoivat yhteisestä mutaatiosta perimässä ja sitä kautta sukulaisuudesta.

Ihmisistä ja monista kädellisistä, samoin kuin yhdestä tupaijasta oli geenipankissa valmiina runsas dna-tieto. Kaguaaneista ja useimmista tupaijoista dna-tietoa ei ollut, joten tutkijoiden piti selvittää lupaavat kohdat niiden dna:sta laboratoriossa. Työn ansiosta dna-vertailuun ja sukututkimukseen saatiin mukaan molemmat tunnetut kaguaanilajit ja kaksi uutta tupaijaa.

Tulos? Läheisintä sukua meille kädellisille on mestariliitäjä kaguaani! Hyvänä kakkosena tulevat tupaijat.

Tupaijoiden joukosta paljastui samalla kunnioitettava vanhus. Sulkahäntätupaija on kulkenut omia evoluutisia polkujaan muista tupaijoista piittaamatta yli 60 miljoonaa vuotta.

Mitä kummalliset sukulaisemme viidakossa touhuavat? Siitä on nyt hyvä ottaa selvää, niin kauan kuin niitä vielä on. Molemmat tunnetut kaguaanilajit ja monet tupaijat ovat uhanalaisia ja niiden viidakkokoti pienenee kaiken aikaa.

Sulkahäntätupaija

Lähde:

Janecka, J. E., Miller, W., Pringle, T. H., Wiens, F., Zitzmann, A., Helgen, K. M., Springer, M. S. ja Murphy, W. J. 2007: Molecular and genomic data identify the closest living relatives of primates. Science 318: 792-794.

(ja Janson, T. 1957: Taikatalvi. Teoksessa Muumilaakson tarinoita (1970). Suom. L. Järvinen. WSOY.)

(C) luotiset.wordpress.com - teksti: Mikko Kolkkala, kuvat: Lea Heikkinen.

Kuuntelin Ylen Populaari -nimisen ohjelman jakson Darwinismin harhat. Vieraina olivat tietokirjailija ja skeptikko Jussi K. Niemelä, ja tietokirjailija ja dogmaatikko Kimmo Pälikkö. Jussi K. Niemelä selitti mainiosti aiheet mitä selittää pyydettiin, Kimmo Pälikön hieman kierrellessä ja kaarrellessa. http://www.yleradio1.fi/kulttuuri/populaari/

Ihmeellistä miten evoluutioteoriaa jotkut ilmeisesti todellakin pitävät vain jonkunnäköisenä “homogeenisen tiedeyhteisön” virhepäätelmänä. Kimmo Pälikkö ottaa kritiikin välineiksi Platonin ja Aristoteleen ajatuksia. Yli 2000 vuotta vanhat filosofiset pohdinnatko siis ovat pätevämpiä tapoja ymmärtää maailmaa kuin 1800 -luvulla löydetty ja siitä asti kehitetty, massiivisen todistusaineston tukema, tieteellinen teoria? Eihän ajatusten vanhuus tarkoita etteivät ne voisivat olla oikeassa, mutta todennäköisyydet ymmärtää maailmaa todistusaineiston ja falsifioitavan teorian avulla, lienee suuremmat kun muutaman auktoriteettihenkilön mielipiteisiin tukeutumisen avulla.

Evoluutioteoria lisää suunnattomasti ymmärrystämme ihmisen ja muiden eläimien rakenteesta ja käyttäytymisestä. Voisimme ehkä evoluutioteorian avulla lisätä mahdollisuuksiamme tasa-arvoisen ja onnellisen yhteiskunnan rakentamiseen. Esimerkkinä tästä voisi toimia antropologi Helen Fisherin kannattama teoria naisten ja miesten rooleista evoluutioympäristössä. Hän ajattelee naisten ja miesten tuottaneen ravintoa suunnillen suhteessa: naiset 60-80% keräilytoiminnallaan, ja miehet 40-20% metsästämisellään. Tästä voi johtaa oletuksen että naisilla on evoluutioympäristössä, ennen maatalouden keksimistä, ollut paljon pöytäänkannettavaa ja sitä kautta yhtälailla, monenlaista, valtaa kuin miehilläkin (mielekkäämpää olisi puhua naaras ja koiras -termejä käyttäen mutta tämä tapa tuntuu monelle vieraalta). Tästä voi olettaa että naisen aivot eivät ole kehittyneet mitenkään alistumiseen paremmin sopiviksi, kuin miehen aivot. Tällä voi taas argumentoida sovinismia vastaan. Naiselle siis EI ole yhtään sen “luonnollisempaa” olla alistettu, kuin miehellekään. Sovinismi on ilmeisesti maatalouden synnyttämä ilmiö ja se ei tulisi olla yhtään sen hyväksyttävämpää idässä tai etelässä, kun se on pohjoisessa tai lännessäkään. Missään päin maailmaa, voisi olettaa, nainen ei nauti alistettuna olemisesta.

Toivottavasti dogmaattisuuteen pohjautuva evoluutioteorian vastustaminen ei hidasta meidän ymmärryksemme kasvamista. Toivottavasti uskonnollisuus, joka lienee ainoa syy epäillä evoluutiota, ei jarruta meitä, ihmiskuntaa, tärkeän ja mahdollisesti suurta hyvää tuottavan tiedon löytämisessä. Toivottavasti meillä on tarpeeksi Jussi K. Niemelöitä jokaista Kimmo Pälikköä kohden.

Puoli vuotta on koulua käyty TIEMAssa, takana raskas syksy.

Antoisinta opinnoissa olivat minun ja monen muunkin mielestä Journalismin työpajat, joissa harjoiteltiin juttujen tekoa. Tieteen etiikkaa ja julkisuutta opiskeltiin verkkokurssilla. Tiedonhaun kurssin opintopäiväkirjaa olen pitänyt täällä blogissani. Muita luentokursseja olivat Mitä on tiedeviestintä, Viestintä yhteiskunnallisena ilmiönä ja Bibliometriikka, johon liittyi harjoituksia ja seminaari.

Johdatus kustannustoimintaan -kurssilla teimme Wikipedia-artikkeleita. Omani tein aiheesta Dawkinsin jumala.

Ajattelin niin, että jos selviän tästä syksystä, niin selviäisin maisteriohjelmasta kokonaisuudessaan. Nyt mietityttää gradun tekeminen, eli miten siitä selviän.

Pelko on ihmisen pahin vihollinen. Pelko on epäonnistumisen, sairauden ja huonojen ihmissuhteiden taustalla. Miljoonat ihmiset pelkäävätä menneisyyttä, tulevaisuutta, vanhuutta, mielenterveyden menetystä ja kuolemaa. Pelko on mielessäsi oleva ajatus ja pelkäät omia ajatuksia. Mitä vähemmän pelkäät, sitä paremmin menestyt!

Pikku poika voi täysin lamaantua pelosta kun hänelle sanotaan, että hänen sänkynsä alla on mörkö, joka vie hänet mukanaan. Kun isä pistää valot päälle ja näyttää hänelle, ettei siellä mitään mörköä ole, poika vapautuu pelosta. Pojan mielessä ollut pelko oli yhtä todellinen, kuin jos mökrö todella olisi ollut sängyn alla.

Onko sinulla mörköjä sänkysi alla?

Pelko on ollut lajille hyödyllinen (joskus 10 000 vuotta sitten). Pelkoa esiintyy monilla eläinlajeilla, ja pelkoreaktiotkin ovat samantyyppisiä, kuten jähmettyminen liikkumattomaksi tai pakeneminen. Uskotaan, että geeneillä olisi tekemistä pelkoherkkyydelle. Öhmanin tutkimukset ovat osoittaneet, että esim. käärmeet tai hämähäkit ovat pysyvämpiä kuin modernit pelko-objektit, kuten pyssy tai puukko. Moderinssa yhteiskunnassa peloista on usein enemmän haittaa kuin hyötyä, mikäli toimii näiden reaktioiden (tunteiden) perusteella.

Kuvitellaan hyvin tyypillinen tilanne, mikä varmasti tapahtuu joka kerta baariympäristössä tai päivällä, kun käyt ruokaostoksilla. Näet muutaman kymmenen metrin päässä viehättävän ja mahdollisesti mielekiintoisen naisen. Mitä sinulle tapahtuu tämän ajatuksen jälkeen. J-U-M-I…. J…U….M…I… Sinulle aluksi fiilis, että “Jess.. hieno nainen.. (haluan tutustua).. mutta ehkä hän on hieman liikaa minulle”. Tämä jumittuminen tapahtuu heti “hieno nainen” -ajatuksen jälkeen.

Kuvitellaan toinen tilanne, mikä on hieman rohkeampi. Olet jatkoilla ja istut yksinäsi punaisella sohvalla. Illan vietossa on tapahtunut niin, että sinun hiljainen olemus on iskenyt paikan halutuimpaan ja seksikkäimpään naaraaseen, joka on kyllästynyt kaikkien muiden miesten yrityksiin. Tämä pakkaus tulee istumaan syliisi ja suutelee sinua. Olet HÄMILLÄSI?! Tämän jälkeen olet hetken, että “JESS!” ja sitten se iskee; “Tota… musta tuntuu, ettei tää ole iha oikein.. mulle iski kauhee kusi hätä.. pakko mennä vessaan.. krhm.”

Em. tilanteet ovat hyvin tyypillisiä yhteiskunnan ja kasvatuksen kautta saatuja pelkoreaktiota. Syynä molemmissa on heikko itseluottamus ja -varmuus. Sinusta tuntuu, että et ole tarpeeksi hyvä tilanteessa ja/tai, että tilanne ei ole sopiva/hyväksyttävä muiden mielestä. Tilanne saattaa olla sinulle uusi tai mahdollisesti jopa kielletty - syy ei ole kuitenkaan kokonaan sinun.

Tutkija Minekan mukaan laboratoriossa kasvaneet apinat eivät osanneet pelätä käärmettä sen nähdessään. Sen sijaan äitinsä seurassa olevat apinat oppivat nopeasti pelkäämään käärmettä. Sama pätee ilmeisesti ihmisiinkin - osa peloista opitaan tarkkailemalla muita, erityisesti vanhempia.

Rotta oppii hyppäämään penkille välttääkseen summerin soidessa tulevan sähköiskun. Pian se hyppää penkille summerin kuullessaan, vaikka sähköiskua ei tulisikaan. Jos sitä estetään hyppäämästä, kun summeri soi, se huomaa pian, ettei sähköisuja enää tule ja pelkoraektio katoaa. Samanlaista tapaa voidaan soveltaa tietyssä määrin ihmisen pelkoihin: henkilölle näytetään, että hänen pelkäämänsä asia, ei ole pelkäämisen arvoinen. Tämän lisäksi näytetään, että sen hetkinen pelko toimii esteenä menestymiselle.

Pelon voittaminen

”Aamu sarastaa ja varjot väistyvät.”

Useimmilla omilla peloillasi ei ole mitään todellisuuspohjaa. Ne ovat pelkästään kokelma ilkeitä varjoja, eivätkö varjot ole todellisia, mikäli sinulle on, voimme suositella sinun soittavan lähimpään laitokseen

”Tee se, mitä pelkäät, niin voit olla varma siitä, että pelkosi kuolee.” –Ralph Waldo Emerson

Ihmisellä on syntyessään vain kaksi pelkoa: putoamisen pelko ja kovien äänten pelko. Luonto on varustanut jokaisen meistä näillä kahdella hälytyssysteemillä itsesäiltyksen vuoksi. Normaali pelko on hyvä asia. Kuulet, miten auto lähestyy tietä pitkin ja astut syrjään. Toimintasi hoitaa yliajetuksi tulemisen pelon. Kaikki muut pelot olet saanut sen seurauksena, että vanhempasi, sukulaisesi, opettajasi ja muut elämäsi vaikutusvaltaiset henkilöt aiheuttivat ne sinulle nuoruudessasi (epänormaali pelko).

Epänormaali pelko syntyy siitä, että ihminen sallii mielikuvituksen laukkaavan. Sinun tulee siis vähentää pelon voluumia, millä annat sen esiintyä mielikuvissasi. Kokeile seuraavia visualisointiharjoituksia:

Tekniikka 1: Kuvittele lähiaikoina tapahtunut tilanne, jossa tunsit pelkoa. Tarkastele miltä tämä pelon mielikuva näyttää, mitä kuvia näät, mitä ääniä kuulet ja mitä tunnet. Tämän jälkeen aloita muokkaamaan tätä mielikuvaa, sillä tavoin, että jokaisen ominaisuuden, jonka näet muunnat vastakkaiseen suuntaan. Vähän kuin säätäisit stereoidesi äänenvoimakkuutta kovasta pienemmälle, jopa niin ettet kuule mitään musiikkia.

”Mitä eniten pelkäsin, se minulle tapahtui”

Tekniikka 2: Pane mielesi ajattelemaan pelon vastakohtaa. Kun pelko herää, herää sen mukana automaattsiesti halu pelon vastakohdan toteutumiseksi. Kiinnitä huomiosi pelon vastakohtaa välittömästi! Keskity ja uppoudu tähän toivomukseesi tietäen, että sisästäsi tuleva halu aina voitaa ulkoa tulleen impulssin. Tälläinen asenne antaa sinulle itseluottamusta.

En laittaisi Ihmeitä-kirjaa samaan otteluun Kotona maailmankaikkeudessa -kirjan kanssa. Sen verran kevyempää kirjallisuutta uusi kirja tuntuu olevan, että ottelu olisi lyhyt. Avoimen tien kanssa Ihmeitä pärjää, se kun ei lyö raskaan sarjan huteja.

Tiede on Ihmeitä -kirjassa sivuroolissa, teos on lähinnä kirjoittajan omaelämänkertaa, jonka lomaan on siroteltu satunnaisia tiedonmurusia sieltä sun täältä. Kirja on niin henkilökohtainen, etten oikein osaa sitä arvostella. Vaara on ilmeinen, että huumori ja persoonallinen tyyli eivät aina avaudu. Käsi pystyyn, kun näet punaista kirjoittaja komentaa lukijaa (s. 92). Aika usein nousee käsi.

Ensimmäinen tarina: Tähtitieteilijä meloo “riuskoin vedoin” järven selälle ja alastomat naiset kerääntyvät ihmettelemään kuuta, joka nousee juuri silloin kuin tähtitieteilijä ilmoittaa (s. 7-9). Mikä on tarinan opetus? “Kekkavaa näsäviisautta” (s. 97)!?

Kuun nousemiseen kirjan tähtitiedeosuus loppuukin pitkäksi aikaa. Seuraavaksi siirrytään harrastamaan biologiaa, kieliä ja sitä sun tätä, kevyesti ja ohimennen. Mitään punaista lankaa kirjasta en löydä (jos ei Halle Berryä lasketa sellaiseksi). Seuraavassa, ilman punaista lankaa, jotain mieleen juolahtanutta:

Evoluutiosta.Tykkään kyllä Ihmeitä -kirjan kaikki on ihmeellistä -asenteesta, mutta syvällisempää otetta välillä kaipaisin ihmettelyn lomaan. Esimerkiksi maksamatojen kiehtovan monimutkaisesta elämästä Valtaoja kirjoittaa sinänsä ihan kivaa tarinaa (s. 24-25). Mutta siihen se sitten jääkin: “Lopulta on aika suunnistaa päin persettä, jotta munat pääsevät ulos veteen ja uusi ketju voi alkaa“. Sen pituinen se. Pohtimatta jää kysymys “miksi”. Miksi loisten elinkierto on niin monimutkaista ja kummallista, että jos tieteiskirjailija keksisi moista häntä pidettäisiin päästään viallisena tai vähintäänkin epärealistisena?* Miksi Valtaojan kammoama bilhartsia (skistosomiaasi) on kuitenkin suhteellisen harmiton vaiva ihmiselle, mutta vaarallinen kotilolle (vihje: miksi malaria on suhteellisen harmiton hyttyselle, mutta vaarallinen ihmiselle)? Tällaisiin kysymyksiin kuitenkin olisi kauniita evoluutiobiologisia selityksiä.

Analogiana voisi ajatella, että joku kirjoittaisi kirjan, jossa ällistelisi vaikka neutronitähtien ihmeellisyyttä: kuinka massiivisia, kuinka hurjasti pyöriviä, mutta lopettaisi tarinan siihen (”Lopulta elektronien on aika suunnistaa päin protonia, jotta uusi neutronitähti voi syntyä.“?). Sen pituinen se. Eikä kukaan kertoisi miksi. Miksi tähti räjähtää? Miksi se puristuu niin tiukasti kokoon? Miksi romahtaminen pysähtyy?

Parinvalinnasta Kirja kertoo kuinka ihannekumppanin pitäisi olla geneettisesti mahdollisimman samanlainen kuin itse. Seuraavaksi se tarinoi immuunipuolustuksesta ja klassisista hikisten t-paitojen MHC-testeistä, joiden mukaan ihannekumppani on geeneiltään mahdollisimman erilainen kuin itse. Ristiriita voi hyvinkin olla selitettävissä, mutta lukija jää hämmennyksiin, kun sitä ei tehdä.

Kielestä ja puheesta. Ihmeitä kirjasta 28 sivua käsittelee kieliä. Valtaoja mainitsee ihmisapinat ja äänielinten evoluution, tekee ajatuskokeen ajattelusta ilman sanoja (s. 103) ja mainitsee, että “aina rakastanut kielen kaikkia ilmenemismuotoja” (s. 109). Itselle tulee mieleen, että viittomien mahdollisuudet voisi ottaa paremmin esille (ensin se “kääk” huomion herättämiseksi ja sitten kauhea viittilöinti päälle). Kieli ja ajattelu ovat varmasti toinen toistensa edellytyksiä, mutta puhe (jos se tulkitaan pelkästään ääniksi) ei selvästikään ole välttämätöntä ajattelulle.** Viittomakielet ovat yhtä ilmaisuvoimaisia kuin puhutut kielet.*** Ehkä on sattumaa, että emme kaikki kommunikoi viittomalla?

Äärettömyydestä. Valtaoja kirjoittaa, että äärettömässä maailmankaikkeudessa täytyy olla sellainenkin maailma, jossa planeetan kokoinen näköispatsas Rakastatulle Johtajallemme Esko J J Valtaojalle (s. 266-268). En ymmärrä logiikkaa, että äärettömässä maailmassa pitäisi toteutua kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Eihän desimaaliluvussakaan tarvitse tulla vastaan kaikkia mahdollisia lukuyhdistelmiä, vaikka luku olisi äärettömän pitkä. Vain jos numerot ovat satunnaisia ja toisistaan riippumattomia, kaikki yhdistelmät tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Mutta kuka sanoo, että äärettömän suurenkaan fysikaalisen maailman**** osat olisivat satunnaisia ja toisistaan riippumattomia? Päinvastoin, kvanttimekaniikka kertoo meille kummallisista riippuvuuksista maailman osasten välillä, vaikka niitä kiikutettaisiin toisistaan mielivaltaisen kauaksi.

* Yhdenkin maksamatolajin normaaliin elämään kuuluu yskiviä kotiloita, illan viiletessä hulluksi tulevia muurahaisia ja muurahaisia syöviä lampaita - ihan totta!

** Oliver Sacksin kirjassa Seeing voices on avartava kertomus kaksikielisistä (kuulevista) ihmisistä, jotka huomaamattaan vaihtavat kieltä puheesta viittomiin kuin suomenruotsalaiset ikään. Viittomilla nähdään unia. Vanha rouva Martha’s Vineyard -saarella näyttää kutovan jotain, mutta Sacksin ihmeeksi ajatteleekin itsekseen viittomalla. Niin että kyllä se voileipä parmankinkusta varmasti syntyy ilman sanoja (103). (Sacksin kunniaksi laitan tähän paljon alaviitteitä.)

*** Tiedekeskus Heurekassa Vantaalla on parhaillaan (24.11.2007-5.3.2008 ) näyttely Dialogi hiljaisuudessa, joka hienosti valottaa kuurojen ja muiden viittomakieltä taitavien kulttuuria. Suosittelen.

**** Minusta on filosofisesti helpointa ajatella, että ääretöntä ei ole olemassa - eikä nollaa!

- M. Kolkkala. Kriitikkoa saa kritisoida.

Lähde: Valtaoja, E. 2007: Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen. Ursa. 301 s.

Nyt on oltu Mitä on tiedeviestintä -kurssin tentissä. Väliverrosen kirjasta kysyttiin mm. kehyksistä (frames): mitkä ovat olleet ihmisen geenien kartoituksen ja geeniteknologian kehykset TV-uutisoinnissa? –Ne on taulukoitu s. 57: kansallinen, sairaus, läpimurto ja uhka.

Onneksi tuijotin taulukkoa ennen tenttiä!

–
Väliverronen Esa (2007). Geenipuheen lupaus: biotekniikan tarinat mediassa. Viestinnän laitos, Helsingin yliopisto.

Ei ainakaan, jos vaippaeläimiltä kysytään.

Vaippaeläinten käsitys aivoista voi kuulostaa aavistuksen taantumukselliselta. Mielipide on kuitenkin syytä ottaa vakavasti; vaippaeläimet ovat ehkä lähempänä ihmistä kuin arvaammekaan. Uusien dna-tutkimusten perusteella nämä merenpohjassa möllöttävät pehmeät ja yksinkertaiset eläimet ovat elämän sukupuussa lähempänä ryhdikkäitä ja fiksuja selkäjänteisiä kuin mikään muu eläinryhmä.

Vaippaeläimen toukka näyttää melkein kalanpoikaselta. Sillä on kelpo alku selkäruodolle ja selkäytimen päässä pullistelee lupaava pieni mötikkä, aivot. Mutta mitä tekee toukka vanhetessaan? Menee suulleen makaamaan merenpohjaan, hävittää aivonsa ja viettää lopun elämäänsä tiukasti paikoillaan jököttäen. Merituppi on tyypillinen vaippaeläin; se on käytännössä pelkkä tynnyri, joka viettää hiljaiseloa merenpohjassa vedestä ruokaa suodatellen.

Vertailu ihmiseen on kieltämättä houkuttelevaa. Ihmislapset ovat loputtoman liikkuvaisia ja kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta. Aikuiset taantuvat sohvanpohjalle katsomaan televisiota. Mutta ei sorruta nyt näin pessimistiseen vertailuun.

Evoluutio tarkoittaa kehitystä? Yksisoluisista tuli aikanaan yhä hienompia monisoluisia. Sitten kun sisuksiin oli saatu tukeva ruoto ja ydin, niin loppu oli pelkkää nousukiitoa: kalat kömpivät maalle ja muuttuivat sammakoiksi, liskoiksi, nisäkkäiksi, kumaraisiksi apinoiksi ja lopulta uljaiksi ihmisiksi. Näinhän se menee?

Kyllä, näinkin tapahtui. Moni pilapiirtäjä on kuvannut tämän perinteisen asetelman tavalla tai toisella nurinniskoin ja tullut näin esittäneeksi oivallisesti evoluution oikullisuutta. Taantumus voi olla evoluutiolle yhtä kova sana kuin kehitys.

Kuten vaippaeläimiltä opimme, monimutkaistuminen ei ole evoluutiossa ollenkaan pakollista. Vaippaeläimet ovat pärjänneet kirjaimellisesti älyvapaalla taktiikallaan hienosti satoja miljoonia vuosia ja kansoittavat edelleen maailman meriä tuhansien lajien voimin.

Taantumus ja kehitys, kolmas varteenotettava vaihtoehto on muuttumattomuus. Paikoillaan polkemisen taktiikan ovat valinneet suikulaiset, jotka myöskin ovat selkäjänteisten lähisukulaisia. Nämä biologian oppikirjojen suosikkieläimet näyttävät vaippaeläimen toukan tavoin lupaavasti kalanpoikasilta - ovat näyttäneet jo satoja miljoonia vuosia. Suikulaisten aivot ovat yhtä yksinkertaiset kuin aina ennenkin. Silti suikulaisillakin pyyhkii edelleen hienosti ainakin, jos menestystä mitataan yksilömäärillä. Suikulaisia riittää Kiinan hiekkarannoilla tonneittain ihmisen ruuaksi.

(C) luotiset.wordpress.com - Kolkkala, M.

Lähde: Delsuc, F., Brinkmann, H., Chourrout, D. ja Philippe H. 2006: Tunicates and not cephalochordates are the closest living relatives of vertebrates. Nature 439: 965-968.