deborah-curtis « WordPress.com Tag Feed

'Control' tracklisting released

marconidelorian — Tue, 28 Aug 2007 18:01:04 +0000

I'm a big Joy Division and New Order fan, and I'm very much looking forward to the film 'Control',based on Ian Curtis' widow Debbie Curtis' memoir on their time together- the book is a fascinating read that portrays Ian Curtis as he really was, a dominating presence who let his life slide out of control due to various factors- it's thought the medication he took for his epilepsy caused him much of his depression. He also had an affair with a Belgian girl he met while on tour with Joy Division. Just as they were making headway, and a few days before their first American tour, Curtis hanged himself at his house. He was just 23. So it's probably not going to be a comedy...

Anyway, the soundtrack has three new New Order songs, which is a bit disappointing
reallyI'd previously heard they were due to record a full soundtrack under the name
Joy Division, but New Order became so bloody lazy towards the end it's hardly a surprise.
I hope the new tracks aren't inspired by Hooky's rather dramtic exit of the band!

Anyway, the tracklist is:

New Order - 'Exit'
The Velvet Underground - 'What Goes On'
The Killers - 'Shadowplay'
Buzzcocks - 'Boredom' (live)
Joy Division - 'Dead Souls'
Supersister - 'She Was Naked'
Iggy Pop - 'Sister Midnight'
Joy Division - 'Love Will Tear Us Apart'
Sex Pistols - 'Problems' (live)
New Order - 'Hypnosis'
David Bowie - 'Drive-In Saturday'
John Cooper Clarke - 'Evidently Chickentown'
Roxy Music - '2HB'
Joy Division - 'Transmission' (cast version)
Kraftwerk - 'Autobahn'
Joy Division - 'Atmosphere'
David Bowie - 'Warszawa'
New Order - 'Get Out'

It's due out on October 1st, with the film itself released on October 5th. Can't wait!

Elokuvaelämyksiä I: Control, 2007

yopop — Thu, 10 Jul 2008 00:13:01 +0000

Katsoin pari päivää sitten Joy Division -laulaja Ian Curtisista kertovan, vuonna 2007 valmistuneen Control-elokuvan. Anton Corbijnin ohjaama sekä Deborah Curtisin (Ianin leski) käsikirjoittama brittielokuva oli taas yksi niistä pienistä suurista elämyksistä, jotka liikuttavat. Katsoin elokuvan pimeässä huoneessa yhdessä äitini kanssa, joka normaalisti on kiinnostunut toisenlaisista elokuvista (esimerkiksi suomalaisista ihmissuhdedraamoista). Itse taas koen tämän tyylilajin (kuolemaa, rokkia ja inhorealismia yhdessä paketissa) elokuvat sydäntäni sykähdyttäviksi. Oli siis varsin mielenkiintoista katsoa tätä elokuvaa yhdessä äitimuorin kanssa.

Joy Division ei ole koskaan lukeutunut suosikkibändeihini, ja jos totta puhutaan, en ole juurikaan heidän tuotantoonsa edes perehtynyt. Minua kuitenkin jostain syystä x kiinnostavat nuorena kuolleet laulajat/kirjailijat, joten jo oletusarvoisesti haluan nähdä tämäntyyliset elokuvat ja tutustua muutenkin tällaisiin kohtaloihin. Ian Curtis kuoli sitä paitsi 23-vuotiaana, mikä on eh, kalmanraikas poikkeus 27-vuotiaana kuolleisiin tähtiin (esim. Kurt Cobain ja Janis Joplin).

Curtis (jota näyttelee loistavasti uusi kyky nimeltään Sam Riley) kuvataan elokuvassa etäisenä, mutta kilttinä nuorenamiehenä, jossa on taivaanrannanmaalarin vikaa sekä silminnähtävää lahjakkuutta musiikin saralla. Hänen vaimonsa Deborah (myöskin upea Samantha Morton) puolestaan näyttäytyy elokuvassa naiivina ja sinisilmäisenä, kunniallisena vaimona. Elokuva pureutuukin ennakko-odotuksiani enemmän myös vaimon rooliin Curtisin tragediassa. Liian nuorena solmittu avioliitto, pieni vauva, taloudelliset ongelmat ja muu varsin kaukana rockglamourista sijaitseva materiaali tuodaan esiin ja kuvataan selittelemättä. Paljonpuhuvat, verkkaiset kohtaukset haastavat katsojan pohtimaan asioita pintaa syvemmältä, ja tätä pariskuntaa katsellessa herää oikeasti kysymyksiä siitä, miksi aina ongelmatapaukset tuntuvat pariutuvan "superpuolison" kanssa, joka kestää, kestää, kestää ja ottaa aina uudelleen turpiinsa, eikä siltikään koskaan jätä kumppaniaan, vaikka voisi sillä teolla pelastaa itsensä ja mahdollisen jälkikasvunsa loputtomilta ongelmilta. Curtis saa rauhassa mennä ja rellestää, ja vaimo katsoo hiljaa vieressä ja antaa miehen laiminlyödä vaimonsa lisäksi myös pientä lastaan.

Jotenkin veikkaan, että lesken kirjaan perustuva käsikirjoitus (jota Deborah Curtis myös oli siis tekemässä tähän elokuvaan) on yksi tämän elokuvan tärkeimpiä tekijöitä. Elokuva on aidoin näkemäni pätkä hetkeen, sillä sen maailmaan pystyy samaistumaan jollain kummallisen vetoavalla tavalla. Rokkielämä näyttäytyy elokuvassa lähinnä arkisena aherruksena (mitä se todellisuudessa myös suurimmaksi osaksi on) eivätkä Joy Divisionin pojat ole mitään varsinaisia ruudinkeksijä-älyköitä - kunhan soittelevat, ilman sen kummempaa myyttisyyttä ympärillään. Ian Curtis oli yhtyeen sielu ja hänen suvereeniytensä jätti muut bändiläiset selkeästi varjoonsa - se tuodaan myös elokuvassa hyvin esille. (Bändin jäsenet perustivat Curtisin kuoleman jälkeen bändin nimeltä New Order, joka saavutti suosiota niin kaupallisesti kuin kriitikoidenkin silmissä.)

Kun Ian Curtis sitten hirttäytyy (anteeksi, ei ole tarkoitus spoilata, mutta tämä on toisaalta tuotu esille useissa yhteyksissä aiemminkin...), elokuva saa lopun, joka jää mietityttämään. Mustavalkoinen visuaalinen ilme tuo elokuvaan vielä lisätunnelmaa, joka pysyy yllä koko vajaan kaksituntisen ajan, ja tietenkin myös senkin jälkeen... Myös useat hienot bändi- ja keikkakohtaukset sykähdyttävät ja tuovat leffan verkkaiseen tahtiin kivoja temponvaihteluita. Kiva ei tosin ole oikea sana tähän yhteyteen, mutta koska nukahdan aivan näillä minuuteilla, otin vapauden käyttää sitä. Oikeampi termi voisi olla "virkistäviä". Myös Joy Divisionin musiikki alkaa elokuvan myötä kiinnostaa ihan uudella tavalla, monet kappaleet aiheuttavat uudenlaisia tuntemuksia ja liikuttavat nekin omalla, kummallisella tavallaan.

Suosittelen tätä elokuvaa, jos kestät kuunnella ajatuksia, jotka ilmaantuvat päähäsi leffan rauhallisissa kohdissa. Joy Division -fanit myös pitänevät elokuvan maanläheisyydestä ja tuoreesta näkökulmasta rokkitähteyteen. Myös epilepsiakuvaus on uskottavaa ja onnistunutta. Ihanaa, että joillain on vielä kunnianhimoa tehdä elokuvia, jotka eivät alleviivaa asioita eivätkä aliarvioi katsojaa. Ei olekaan ihme, että tämä elokuva on voittanut 25 palkintoa erinäisillä elokuva-aiheisilla kekkereillä, joista Sam Rileylle on mennyt ansaitusti monta pystiä (lähde: IMDb). Ja pakko myös sanoa, että äitinikin ihastui elokuvaan ikihyviksi. Keskustelimme elokuvan maailmasta vielä pitkään elokuvan jälkeen siinä samaisessa pimeässä huoneessa... Olipahan sekin avartavaa, kannattaa kokeilla.

Listen to the silence, let it ring on.
Eyes, dark grey lenses frightened of the sun.
We would have a fine time living in the night,
Left to blind destruction,
Waiting for our sight.

And we would go on as though nothing was wrong.
And hide from these days we remained all alone.
Staying in the same place, just staying out the time.
Touching from a distance,
Further all the time.

Transmission samannimiseltä seiskatuumaiselta lp-singleltä vuodelta 1979.

Ja tässä sama kappale tästä Control-elokuvasta. Riley on todellakin nappivalinta Curtisin rooliin; mahtavaa roolihahmonsa esikuvan maneereiden omaksumista ja täydellisen uskottavaa eläytymistä.

Jennifer Jason Leigh

mrfree73 — Fri, 02 May 2008 18:04:51 +0000

PhotoShow of actress Jennifer Jason Leigh Celebs in leather

(how he lost) CONTROL

Gunther — Tue, 29 Apr 2008 18:48:53 +0000

I have finally watched Control (on DVD). It was good, even great, but it didn't fully live up to my expectations. It is not the story of a relationship with the band as background, although the movie is based on Deborah Curtis' book Touching From A Distance, which I have read a couple of times. It is neither the story of Joy Division (gotta get "Joy Division" by Grant Gee). So I guess it just ends up somewhere in between, leaving me with this not fully satisfied feeling. I also grew into it, as during the second half it felt better. The feeling remains that it is somewhat overstyled and polished.

I did not feel the alienation, the pain, the fits, the distress, the inability to handle the success, the loss of... control, as in the book. Deborah shows Ian's dreams were complete after releasing Transmission and Unknown Pleasures. Her pain of not being involved more by Joy Division's entourage, e.g. when listening to Closer (too late). Never mentioning the name of her man's mistress. How she hàd to divorce him (almost did).

One crucial scene I really missed is how Ian didn't dare to hold his little daughter for what turned out to be one of the last pictures of him.

Overall it was worthwhile. Certainly the actors are astonishing. Check out the frightening resemblance with some original footage:

And watch the movie trailer:

Review: Control

minifigpootles — Mon, 28 Apr 2008 17:20:11 +0000

I guess that Anton Corbijn's control was never likely to be the cheeriest of films. Charting the brief rise and fall of Joy Division, and concentrating on the demise of their lead singer, Ian Curtis through suicide at 23 I guess that casting Adam Sandler and making it into a slapstick comedy probably wouldn't have been true to the subject matter. That said, there's little in this film one could call life-afirming. Mostly it tells the story of a man slipping into an abyss he's been slowly crafting for years while his friends look on a believe that he's doing it for the sake of art. He's definitely not.

I think my main problem this films suffers from is what I shall call Biopic Syndrome. What I mean by this is, for example: Deborah Curtis shouts and screams at Ian and the camera pans down to the title on the notebook he's been writing in. 'She's Lost Control' it says, as though the music of Joy Division was nothing other than a faithful retelling of a few of the more depressing moments of Ian Curtis' final years. Surely life's not that simple is it? I can't imagine that Curtis was listening to the radio, dance, dance dancing when he thought 'ooh, radio: a live transmission if you will... I could write a song about this...'

On the other hand, it's a beautiful looking film and you can tell that it's been created by a man, Corbijn, whose first love was photography. Every shot looks like a gorgeous, perfectly lit frame, straight out of the pages of a 1970s or 80s edition of NME. And you can't argue that he doesn't know what he's talking about. He was there through a lot of this stuff - it's where he made his name - and he worked closely with Deborah Curtis and based a lot of the film on her rather extraordinary (auto-)biography, Touching From A Distance.

This film is both easy to watch, insofar as it is utterly beautiful, and it is almost impossible to watch because of its subject matter, but then swap the words 'watch' for 'listen to' and you've got a pretty good description of Joy Division themselves.

She Lost Control

surrealistlovescene — Mon, 24 Mar 2008 16:53:11 +0000

Managed to watch the film Control, about the late Ian Curtis. Ian Curtis, the troubled frontman of British post punk band Joy Division. Sam Riley performance was so convincing that I thought I was looking at the real Ian Curtis. All live performances in the film are performed by the actors. There's this particularly scene that I remember was when they went to watch Sex Pistols performance. That must have inspired the man himself to form a band. If you have the chance go catch this film and take another listen to all the Joy Division songs again. You will feel the intensity and emotion of every word coming out of Ian Curtis. One of the best British film this year! Not forgetting the awesome soundtrack.

Control: 'desde el blanco más blanco hasta el negro más negro'.

Benjamín Villeda — Wed, 12 Mar 2008 18:22:51 +0000

Anton Corbijn, conocido director de videos, principalmente por su trabajo con U2 y Depeche Mode -también a colaborado con bandas como Nirvana, Joy Division, Johnny Cash, Metallica, Travis, Coldplay, The Killers, entre otros-, lleva a la pantalla grande un retrato monocromático de Ian Curtis, vocalista de la banda de post-punk Joy Division; basada en la novela Touching from a Distance, escrita por Deborah Curtis (esposa de Ian).
23 años tenía Ian Curtis cuando su banda, Joy Division, estaba en la cumbre; también tenía 23 años cuando decidió quitarse la vida. Fama, amor y epilepsia... eran “incontrolables”; al parecer. Éstas son las principales fibras que Anton Corbjin decidió plasmar en Control. Más allá de una película biográfica sobre la banda o su importancia dentro del universo musical, Control es un fotograma que nos promete toda la gama de grises de un mítico Ian Curtis, desde el blanco más blanco hasta el negro más negro.
La película formó parte de la selección oficial del festival de Cannes; fue bien recibida, especialmente por la actuación de Sam Riley en el papel de Ian Curtis. Entre los premios que la película ha estado acumulando, cabe mencionar los siguientes: “Mejor Película Inglesa Independiente” y “Mejor Director de una Película Inglesa Indpendiente” en los British Independent Film Awards; y “Premio por la Especial Realización de un escritor Inglés en su Primer Película” en los British Academy of Film Awards.
Expectativa, mucha expectativa... Fecha tentativa para su estreno en México: Viernes 04 de Abril del 2008.

Les dejo el trailer de la película para que le echen un ojo.

Control: La Corta Vida de Ian Curtis

pequeboard — Fri, 07 Mar 2008 04:42:42 +0000

Esta semana la comencé viendo la película sobre la vida de Ian Curtis (sí, el vocalista de Joy Division) “Control”. Película melancólica que condicionó toda mi semana y me tuvo escuchando casi pura música “down”.

Todo amante de la buena música debe ver “Control”, que está basada en el libro "Touching from a distance: Ian Curtis and Joy Division", escrito por Deborah Curtis, la viuda de Ian.

En esta película (grabada en blanco y negro), se ve a un Ian Curtis melancólico, fanático (cosa que yo no sabia) de David Bowie. Un Ian Curtis que convive con una epilepsia que lo hace sentir demasiado vulnerable, tanto así, que un 18 de mayo de 1980, a los 23 años simplemente se suicida.

Melancolía más, melancolía menos, esta es una película altamente recomendada. Así que véala señora, señor.

El dato Trivia

La película se llama Control, por la canción “She Lost Control”, escrita por Ian Curtis después de ver como una chica sufría un ataque de Epilepsia.

En el sountrack de esta película, aparece The Killers con esta versión de la canción Shadowplay de Joy Division. Notable!

control #2: ian curtis en parnassia

theoploeg — Sat, 03 Nov 2007 09:07:35 +0000

De enige film die ik dit jaar heb gezien en steevast met Closer aanduid. Daarin sta ik overigens niet alleen. Ook Omar Munoz-Cremers blijft 'm zo noemen. Het meisje bij de kassa wilde me al een kaartje voor 24 Hour Party People verkopen. Toch klopt de titel. Closer mag dan wel zijn briljante zwanenzang zijn, bij Curtis draait alles om controle en, uiteraard, controleverlies. Dat heeft Anton Corbijn goed geobserveerd en heel fraai in de film verwerkt. Al is de psychische aandoening van Curtis niet prominent aanwezig. En dus begrijpt de gemiddelde bioscoopganger er weinig van. Pleegde Curtis zelfmoord omdat hij niet kon kiezen tussen zijn vrouw en minnares? Zat hij gevangen in een mislukt huwelijk mét kind? Werden de seks, drugs en rock'n'roll hem fataal? Nee. Hij verloor simpelweg de controle over de verwachtingen die anderen van hem hadden.

In de Engelse media wordt de psychische aandoening van Curtis wel breed uitgemeten in de pers en op blogs. Touching from a Distance, het boek dat weduwe Deborah over haar leven met hem schreef en waarop Control losjes is gebaseerd, laat weinig los. Al schrijft ze op bladzijde 101:

'Ian had always had a eccentric, schizophrenic personality and it was this difference which I had found so attractive in my teenage years. Now the nasty and deceitful side of him appeared to be winning.'

Deborah raakt hier een interessant punt. Waar de Engelse media schrijven over de bipolar stoornis van Ian, neig ik er naar om - op basis van het boek, z'n songteksten en film - zijn aandoening juist meer te zien als een schizoaffectieve stoornis. Het verschil tussen beide stoornissen is relatief klein, maar ze vallen in verschillende 'hokjes' binnen DSM - het algemeen gebruikte classificatiesysteem voor psychische aandoeningen. Ik ga er dus nog een tijdje over nadenken.

Over schizofrenie bestaan overigens heel wat onduidelijkheid. Roy Santiago - die overigens een van de tien mooiste popalbums van 2007 maakte - beschrijft het op zijn blog:

"Veel mensen denken dat schizofrenie iets te maken heeft met een gespleten persoonlijkheid. Het wordt zelfs ook regelmatig aangeduid als term om tweeledig ergens over te denken. Maar hoewel het woord Schzofrenie vrijwel letterlijk die betekenis heeft (vroeger dacht men dat het echt zo was, vandaar de naam), houdt de ziekte iets heel anders in. 'Chronisch Psychotisch' zou tegenwoordig een betere term zijn, maar dat bekt niet zo lekker. De psychose is te onderdrukken en zelfs weg te nemen door medicatiegebruik. Een nadeel is echter dat psychotische mensen het vaak niet in de gaten hebben dat ze ziek zijn. De waanideeen van een psychotisch mens zijn vaak zo echt dat het moeilijk te geloven is dat er een andere werkelijkheid bestaat. En als je niet ziek bent, dan heb je geen medicatie nodig.

Veel mensen denken vaak dat er iets met ze aan de hand is, maar dat blijkt dan meestal wel mee te vallen. Op deze website kan je zien hoe het is als er écht iets met je aan de hand is van psychotische aard. Ik zou willen dat ik deze website had ontdenkt toen ik net in de psychiatrie werkte, twintig jaar oud was en dacht dat er van alles met me aan de hand was."

Het lijkt er overigens op dat Roy hier een duidelijk onderscheid wil maken tussen écht ziek en niet. Ik geloof daar niet in. Maar goed, dat is iets voor een latere post over dit onderwerp.

Hier kun je ervaren hoe het is om psychotisch te zijn. Gemaakt door psychomedisch centrum Parnassia in Den Haag. Wel klikken, hoor. Het is een aanrader.

www.parnassia.nl/experience

Tell me about Macclesfield

Suchandrika — Tue, 30 Oct 2007 22:50:18 +0000

I went to see Control today. I was disappointed. Let's not dwell on it.

This is cool though:

I found it here.

Here's the original footage:

Here's the song:

Click for the lyrics

Lots of Joy Division pics here

control - a vida de ian curtis

solzion — Mon, 22 Oct 2007 18:31:33 +0000

já em cartaz inclusive no brasil o filme control relata a vida de Ian Curtis, o depressivo vocalista e líder do Joy Division, uma das mais influentes bandas da virada dos anos 70/80. O filme baseia-se no livro "Touching from a Distance", escrito pela viúva de Ian, Deborah Curtis. dirigido por Anton Corbijn, que já é bem conhecido por dirigir videos do U2 e do Nirvana, ganhou esse ano com control o premio câmera de ouro no festival de Cannes.

Control

jondpm — Sat, 20 Oct 2007 04:11:04 +0000

I generally do not get excited about movies, but I have had to make an exception to that. Control looks to be nothing short of golden. Directed by Anton Corbijn, and written by Deborah Curtis and Matt Greenhalgh.

I also recommend the book written by his wife Deborah Curtis, Touching From A Distance.